Watson heräsi kunnolla tänään klo 12.30. Syynä kaverin uneliaisuuteen on eilinen päivä, joka meillä kyllä oli varsin tapahtumarikas! Lähdettiin junalla kohti Espoota, jossa asustaa Watsonin "serkku", saman kennelin aiempaan pentueeseen syntynyt pemupoika Maxim, omistajineen. Maximilla on ikää 19 viikkoa, Watsonilla taas vajaat 11.
Junamatka meni hienosti jälleen. Watson viihtyi meidän sylissä, vähän vinkui ja halusi katsella ikkunasta ulos. Rautatientorilla kannettiin sitä väenpaljouden vuoksi sylissä hetkinen, mutta rauhallisemmalla laiturilla laskettiin maahan, ja poika jolkotti oikein mallikkaasti. Päätettiin kävellä Baanaa pitkin Kamppiin, ja oli tosi hienoa nähdä, ettei Watsonia keskustan vilinä juuri hätkäyttänyt. Ohi meni poliisiautoja, pyöriä, lastenvaunuja ja ihmisiä tuhottomasti, eikä millekään haukuttu. Ohikulkijoilta saatiin paljon hymyjä ja kommentteja, ja pari pysähtyi vähän rapsuttelemaankin. Tämän näköisen pörrönallen kanssa on melkosen vaikeaa liikkua ulkona ilman, että saa huomiota.
Kampista päästiin ekaa kertaa bussiin, jossa oli tuhottoman kuuma. Watson hyöri ja pyöri ja oli levoton, mutta matka kesti onneksi vain hetkisen. Pysäkillä vastassa oli Maxim omistajineen, ja voi veljet miten pojat nuuhkivat toisiaan ja kävivät heti leikkimään! Meillä oli työn takana saada ne raahattua sisälle - näiden yhteislenkistä ei kyllä olisi tullut siinä vaiheessa mitään...
Pojathan leikkivät kevyet kaksi tuntia putkeen. Molemmilla kävi sellainen läähätys että oksat pois, painivat minkä kerkesivät ja purivat toistensa kitoja niin että hampaat kolisivat (kirjaimellisesti - Maximilta lähti tohinassa todistettavasti ainakin yksi hammas! Tohtori Watson löysi siis sisäisen hammaslääkärinsä). Leikkivät kyllä todella hienosti, molemmat alistuivat vuorotellen eikä meidän Watson ollut yhtään alakynnessä, paitsi silloin, kun hieman kookkaampi Maxim lössähti sen päälle. Välillä näytti siltä, että toinen väsähtäisi unille, mutta toinen kävi sitten aina tökkimässä että "älä nyt vielä kaveri, leikitään vielä hetki"! Me ihmiset ei voitu siinä kuin katsoa, ihmetellä ja nauraa pienten possujen röhinälle.
Todettiin Maximin omistajien kanssa, että ei oo kyllä kummankaan koirat ikinä leikkiny samalla tavalla toisten koirien kanssa. Kyllä corgeilla näyttää olevan joku yhteys, niin samalla aaltopituudella oli poikien leikit.
Joo-o... demoninakkien taistelu käynnissä.
Lopulta sitten pojat rauhoittuivat hetkeksi, mutta ei sitä kyllä montaa minuuttia kestänyt. Parin tunnin jälkeen lähdettiin kotia kohti, ja voin kertoa että meidän poika oli puhki. Kannoin sitä Kampin Narinkkatorin läpi Rautatienasemalle saakka sylissä, ja junassa poika nukahti. Vertailkaapa itse, tässä kuvat meidän Waapukasta meno- ja tulomatkoilla...
Oli ihanaa huomata, miten koirat yhdistävät ihmisiä; mekin tutustuttiin Watsonin ansiosta todella mukavaan pariskuntaan. Toivottavasti pojat pääsee taas pian leikkimään keskenään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti